Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
HUOMIO KAIKKI!

HOX HOX HOX Kaikki toiminta löytyy nykyään täältä !
Veriperimä on muuttamassa viekusta chattiin - Lisäinfoa blogissa!

 

Jokaisen pelaajan olisi hyvä rekisteröityä foorumille pikimmiten säästääkseen hahmonsa. Aikaa on 1.4.2018 asti, jos et siihen mennessä ole ilmestynyt paikalle, joudun valitettavasti erottamaan sinut ja poistamaan hahmosi. Karua, eikö :/
Pyryli, Catty, Koirafani, Melanie, Valve, Latte, Kuukukka ja Rain eivät ole rekisteröityneet vielä.

 

 

Chrome Pointer

Roolipeli

Seuraava kokous: 13-19.3.2018

Seuraava parantajien kokous: 13-15.2.2018

Vuodenaika: Lehtikato (talvi)

Säätila: Öisin miltei -20 astetta, päivisin kymmenisen astetta. Aurinko ei näyttäydy kuin pienen hetken taivaanrannassa ja maa on peittynyt lumeen ja jäähän. Joet ja järvet ovat paksun jääpinnan alapuolella.

Riistatilanne: Huonontui huomattavasti kovien pakkasten alettua. Muuttolinnut ovat lähteneet jo monia päiviä sitten, pieneläimet ovat paenneet koloihinsa yhä pidemmiksi ajanjaksoiksi ja matelijat vaipuvat kylmähorrokseen. Meriklaanin kalat ovat saaneet suojan jääpinnoista, joten ainoa hyvä paikka kalastamiseen on koskella. Parhain riistatilanne on Aroklaanin reviirillä, sillä rusakot ja jänikset ovat talvisinkin ulkona. Toki osa näistä on myös Metsäklaanin reviirillä. Metsäklaani pärjäilee, mutta Suoklaanilla ja Vuoriklaanilla on ongelmia riistan hankkimisessa. Etenkin Vuoriklaanin reviiri tuntuu autioituneen täysin, minkä takia monet vuoriklaanilaiset ajattelevat vuorille asettumisen olleen virhe.

Petoeläintilanne: Petoeläimiä saa tuoda peliin vapaasti.


Jos et syystä tai toisesta omista intoa normaaliin roolipelaamiseen, mutta haluat kirjoittaa jotakin lyhyttä, vilkaise tänne.

Tapahtumat

  • Klaaneissa viheryskää! Aroklaanissa myös mustayskää.
  • Kannibaalierakkolauma on saapunut synkkäkorpeen ja alkaa pikkuhiljaa tappamaan klaanilaisia.
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Murkki

13.02.2018 21:59
Myrskytähti - Metsäklaani - Leiri

Myrskytähti katseli, kuinka Sulkataivas nousi lähteäkseen, mutta kääntyikin ympäri ja katseli päällikköä keltaisilla silmillään.
"Kiitos kaikesta tiedosta. Luulen että minun ja sisaruksieni olisi hyvä puhua tästä... ja vielä Routataivaasta. Eihän hän oikeasti ollut paha? Hänhän vain yritti suojella pentujaan?" Mustavalkea naaras kysyi, saaden Myrskytähden huokaisemaan raskaasti. Hän itse oli miettinyt tuota kyseistä kysymystä paljonkin, muttei ikinä varmaan saisi vastausta.
"Ei, en usko, että hän on sisimmältään paha. Routataivas aidosti rakasti pentujaan, pystyin näkemään sen hänen silmistään", päällikkö maukui ja unohtui muistelemaan entisen kumppaninsa keltaisia silmiä, jotka tuikkivat kauniisti tulikärpästen valon heijastuessa niistä. Myrskytähti oli, ja uskalsi väittää olevansa vieläkin, palavasti rakastunut siihen punaturkkiseen naaraaseen. Hän ei voinut itselleen eikä tunteilleen yhtikäs mitään.
"Hän ei vain osannut hallita raivoaan. Routataivas kantoi paljon kaunaa Heinäviikseä kohtaan. Mutta jos koskaan näet punaturkkisen kissan reviirillämme, kannattaa varoa. Routataivas ei ole helppo vastus", Myrskytähti jatkoi ja räpäytti keltaisia silmiään. Hän toivoi, että tapaisi naaraan uudestaan, mutta samalla hän myös toivoi, ettei niin kävisi, sillä muuten hänen pitäisi häätää kumppaninsa armotta pois. Päällikkö kallisti ajatuksissaan päätään. Miksi juuri hänen piti rakastua 'petturiin'? Miksei hän voinut hullaantua johonkin kilttiin ja ymmärtäväiseen naaraaseen, jonka kanssa olisi pystynyt elämään normaalia arkea? Ehkä silloin Myrskytähden ei olisi tarvinnut nukkua yksin kylmällä lehtikadolla, eikä syödä yksin vihrelehden saapuessa... mutta jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Routataivas, olisiko Myrskytähti koskaan tuntenut näin palavaa tunnetta rinnassaan? Olisiko maa vedetty hänen jalkojensa alta, kun naaras olisi lähtenyt? Olisiko Metsäklaanin päällikkö tuntenut aitoa rakkautta? Luultavasti ei.

//Nopeesti lentokoneessa hutastu pätkä, Pihka? :D<3

Nimi: Peuraloikka

13.02.2018 19:08
Raitapentu~Aroklaani~Leiri

Kömmin hiljaa ylös makuuasennostani. Yöllä kukaan ei edes ollut yrittänyt etsiä minua, ainakaan tietääkseni, mietin kummissani. Muistin heti missä olin, ja pinkaisin ulos pesästä. Katselin vain vähän ympärilleni, yskähtäen samalla hennosti mutta kipeästi. Näin ensimmäiset lähtevät partiot, sekä Elopennun pentutarhan vierellä. Liljapentu puhui emomme kanssa tuoresaaliilla leikkimisestä, kun taas isämme juuri kehui hänen metsästystään. Tuhahdin pienesti, vaikka se koituikin aivastukseksi. Päätin mennä Elopennun luo, kun en muutakaan keksinyt. Hiivin hiljaa kiertäen reilusti emoni sekä muut, varovasti mutta nopeasti, kuten aina. Elopentu selvästi mietti jotain, joten halusin säikäyttää hänet. Hiivin hänen taakseen, ja melkein naurahdin kun tajusin että saattaisin onnistua. Loikkasin vahvoilla takajaloillani pentuetoverini kimppuun ja huusin "Haa!!"

//Kana? :3

Nimi: Peukaloikka

12.02.2018 22:53
Raitapentu~Aroklaani~Leiri

Olimme nyt harjoitelleet helpoimmat liikkeet, ja aluksi se oli ollut tylsää, mutta lopulta se oli hauskaa. "Mitä nyt?" Kysyin, sillä en oikeastaan halunnut jatkaa. Olin jo hyvin väsynyt, etenkin siksi, että minun piti sinnitellä pysyäkseni leirissä. Olin todella poikki.
"Lopetamme" isäni naukui huomattuaan väsymykseni, joka selvästi paistui ulospäin. "Voit mennä nukkumaan. Olet vielä pentu, vaikka sinussa on soturin henki" Näätäkynsi jatkoi.
"Kiitos!" Nyökkäsin juhlallisesti ennen kuin pingoin pentutarhaa kohti. Ennen kuin menin kuitenkaan pesälle asti, vilkuilin leiriä. Näin päällikkömme pesän, jonka edessä ei parhaillaan ollut ketään. Minä menen sinne, tuumin. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin, mutta niin nopeasti kuin pystyin kohti oudolta haisevaa pesää. Haju oli hirveä, mutta menin sinne silti. Katselin hetken ympärilleni, mutta väsymys tunki tielleni, joten nukahdin kylmään, löyhkäävään pesään.

//Varmaa lyhyempi ku viimeksi XD Okei joo kello on 11 joten annatteko armoo?

Nimi: Pihka

12.02.2018 21:01
Sulkataivas // Metsäklaani

Sulkataivas vastasi Myrskytähden keltaiseen katseeseen.
"Tule, mennään pesääni puhumaan, tarina on pitkä", kolli totesi ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Soturitar seurasi päällikköä tämän pesään, ja jäi katselemaan kun Myrskytähti istahti vuoteelleen, ja viittoi naarasta istumaan. Sulkataivas valitsi istumapaikkansa läheltä pienen pesän sisäänkäyntiä, ja nosti katseensa päällikköön. Naaras kelaili mielessään mahdollisia vaihtoehtoja emon käyttäytymiselle, mutta järkevää ja loogista syytä hän ei ollut onnistunut kehittämään.
"En tiedä oletteko sisaruksinesi koskaan kuulleet Routataivaasta, hän oli kumppanini.. Routataivas synnytti maailmaan kolme pentua, emonne Pihkasiiven, tädinne Lieskataivaan ja enonne Okrapennun", Myrskytähti kertoi, ja Sulktaivas hämmästyi hiukan. Hän ei ollut koskaan kuullut kenestäkään Okrapennusta. Myrskytähti jatkoi monologiaan: "Yhtenä päivänä, kun kolmikko olivat vasta pieniä, Routataivaalle ja Metsäklaanin silloiselle varapäällikölle tuli eripuraa. Heillä oli aina mennyt käpälät ristiin, mutta nyt he ottivat yhteen oikein kunnolla. Heinäviiksi kohteli Okrapentua huonosti, jolloin Routataivas menetti lopullisesti hermonsa varapäällikköön. Suutuspäissään emosi emo tappoi Heinäviiksen, Okrapennun ja haavoitti Pihkasiipeä. Pihkasiipi oli tajuttomana lukemattomia auringonkiertoja. Hänen kasvojaan halkovat arvet ovat emosi emon kynsista Sulkataivas.. Rihmatähti karkoitti Routataivaan Metsäklaanista, eikä hänestä sen jälkeen ole kuulunut mitään.." Myrskytähti piti tauon. Sulkataivas ei vielä saanut jutun ideasta kiinni. Hänestä tuntui, että Myrskyntähden seuraavat sanat selittäisivät kaiken.
"Pihkasiiven herättyä lopulta, tajusimme, että hänellä on vakava muistihäiriö. Hän muistaa minut ja sisarensa, muttei paljoa mitään sen lisäksi. Uudet muistot pyyhkiytyvät hänen mielestään nopeasti pois. En usko, että hän muistaa enää.. että olette hänen pentujaan", Myrskytähti kääntyi katsomaan Sulkataivasta, jonka elämästä tuntui tippuneen yksi kulmakivi. Yhtäkkiä hän ei olisi halunnutkaan enää tietää mikä emoa vaivasi. Hän oli luullut varautuneensa kaikkeen, mutta se, että emo ei muistanut heitä.. Vaikka hän ei ollut emoon tutustunut, hän oli voinut luottaa, että voisi kertoa tälle asioistaan.
"Olemme pimittäneet tämän teiltä, sillä olisihan se raskasta tajuta ettei oma emo muista pentujaan.. mutta nyt kun olette sotureita, on kai korkea aika teidänkin olla kärryllä tapahtumista", päällikkö naukui, "Olet vapaa jakamaan tämän sisarustesi kanssa jos koet sen tarpeelliseksi, tai sitten voit passittaa heidät minun puheilleni, miten vain haluat." Myrskytähti viittoi soturitarta katseellaan poistumaan, ja Sulkataivas nousikin seisomaan, ja kääntyi lähteäkseen. Vielä ennen poistumistaan tämä naukui: "Kiitos kaikesta tiedosta. Luulen että minun ja sisaruksieni olisi hyvä puhua tästä... ja vielä Routataivaasta. Eihän hän oikeasti ollut paha? Hänhän vain yritti suojella pentuaan?" Sulkataivas katsoi Myrskytähteen miltein anovasti. Naaras ei halunnut uskoa, että Routataivas olisi tehnyt kaiken tahallaan. Eihän kukaan emo tekisi niin?

//Myrsky? Sori Murkki oon hidas kirjottelee D:

Nimi: Murkki

11.02.2018 22:21
Myrskytähti - Metsäklaani - Leiri

Myrskytähti nuolaisi rintaansa kahdesti, ennen kuin nosti keltaisten silmiensä katseen takaisin klaanilaisiinsa, jotka olivat kukin menossa minnekin. Päällikkö oli hiljaa hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut seuraavana aamuna nousta aikaisin partioita järjestämään, sillä olihan hänellä nyt Räntäsade. Vaikka Pilvisäde olikin menehtynyt vasta reilu auringonkierto sitten, oli varapäällikkö sitä ennen jo ollut niin huonossa kunnossa, että Pikkumarja oli pyytänyt Myrskytähteä keventämään tämän tehtäviä. Sen takia mustavalkea soturi oli osittain hoitanut sekä päällikön että varapäällikön hommat.
Myrskytähti käänsi katseesa pennunpentuunsa, kun tämä astahteli häntä kohti.
"Myrskytähti", Sulkataivas maukui kumarrettuaan päällikköään. Myrskytähti koki eleen jokseenkin tarpeettomaksi, hänkin oli vain kissa muiden joukossa, miksi hänelle puhumista pitäisi jännittää? Kolli halusi, ettei hänen jälkikasvunsa pitänyt häntä minään muuna kuin isoisänä. Sitä hän halusi olla, ei kaukainen hahmo, jolle pitäisi kumartaa ennen kuin saisi suunsa avata.
"Sulkataivas", Myrskytähti vastasi hymyillen pennunpennulleen ja heilautti häntänsä käpäliensä ympärille.
"Haluan tietää Pihkasiivestä. Miksi hän on vieläkin pentutarhassa? Miksi hän ei pystynyt hoitamaan meitä? Miksi kukaan ei puhu meille hänestä?" Mustavalkoturkkinen naaras kysyi, saaden Myrskytähden ilmeen synkkenemään hivenen. Hän katseli hetken tuoretta soturitarta, joka oli melkein kuin kopio hänestä itsestään. Hiljaisuus vallitsi heidän välillään ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta päällikkö räpäytti silmiään ja tuntui muuttuvan kissapatsaasta takaisin eläväksi olennoksi. Kolli antoi katseensa haroa nopeasti leirin päästä päähän, yrittäen etsiä katseellaan Lieskataivasta, muttei nähnyt tämän liekinväristä turkkia.
"Tule, mennään pesääni puhumaan, tarina on pitkä", Myrskytähti sanoi nousten paikoiltaan ja pujahtaen pesäänsä. Hän istahti alas sammalpedilleen ja viittoili perässäseurannutta Sulkataivasta istahtamaan alas. Naaras päätti istuutua sisäänkäynnin lähettyville.
"En tiedä, oletteko sisaruksinesi koskaan kuulleet Routataivaasta, hän oli kumppanini... Routataivas synnytti maailmaan kolme pentua, emonne Pihkasiiven, tädinne Lieskataivaan ja enonne Okrapennun. Yhtenä päivänä, kun kolmikko olivat vasta pieniä, Routataivaalle ja Metsäklaanin silloiselle varapäällikölle Heinäviikselle tuli eripuraa. Heillä oli aina mennyt käpälät ristiin, mutta nyt he ottivat yhteen oikein kunnolla. Heinäviiksi kohteli Okrapentua huonosti, jolloin Routataivas menetti lopullisesti hermonsa varapäällikköön. Suutuspäissään emosi emo tappoi Heinäviiksen, Okrapennun ja haavoitti Pihkasiipeä. Pihkasiipi oli tajuttomana lukemattomia auringonkiertoja. Hänen kasvojaan halkovat arvet ovat emosi emon kynsistä, Sulkataivas... Rihmatähti karkoitti Routataivaan Metsäklaanista, eikä hänestä sen jälkeen ole kuulunut mitään...", Myrskytähti maukui ja nielaisi, tietämättä, miten oikein olisi jatkanut, "Pihkasiiven herättyä lopulta, tajusimme, että hänellä on vakava muistihäiriö. Hän muistaa minut ja sisarensa, muttei paljoa mitään sen lisäksi. Uudet muistot pyyhkiytyvät hänen mielestään nopeasti pois. En usko, että hän muistaa enää... että olette hänen pentujaan", Myrskytähti lopetti ja käänsi katseensa pesänsä nurkasta Sulkataivaaseen.
"Olemme pimittäneet tämän teiltä, sillä olisihan se raskasta tajuta, ettei oma emo muista pentujaan... mutta nyt kun olette sotureita...", päällikkö maukui huokaisten, "on kai korkea aika teidänkin olla kärryillä tapahtumista".
"Olet vapaa jakamaan tämä sisarustesi kanssa, jos koet sen tarpeelliseksi, tai sitten voit passittaa heidät minun puheelleni, miten vain haluat", mustavalkea kolli maukui ja heilautti korviaan. Hänen katseensa viesti sitä, että jos Sulkataivaalla ei ollut enää mitään kysymyksiä, voisi naaras poistua vartioimaan leiriä, jolloin Myrskytähti käpertyisi pedilleen, aivan ypöyksin (:'D) ja odottelisi nukkumatin tuloa.

//Sulka?

Nimi: Pihka

11.02.2018 21:26
Sulkataivas // Metsäklaani // Leiri

Sulkatassun silmissä välähti ylpeys kun Myrskytähti nimesi tämän soturiksi. Sulkataivas istui viereen katselemaan kun Myrskytähti nimesi vielä Fasaanitassun ja Ututassun. Tämän jälkeen päällikkö nimesi vielä uusia oppilaita, Kajotassun, Tuikatassun, Havutassun, Ennetassun, Harakkatassun, Kuiskaustassun ja Sammaltassun. Koko klaani hurrasi kylmässä ulkoilmassa. Sulkataivas pörhisteli mustavalkoista turkkiaan ja karisteli siitä pieninpiä likahiukkasia, joita hän ei ollut onnistunut putsaamaan nimitysmenoja varten. Kun Myrskytähti komensi uudet soturit vartioon ja muut lämmittelemään, päällikkö itse suuntasi Suurkiven juurelle. Sulkataivas vilkaisi Myrskytähteä ensin epävarmana, mutta kokosi sitten itsensä. Hän asteli päällikön luo ja kumarsi.
"Myrskytähti", naaras töksäytti yrittäen kuulostaa kohteliaalta, "haluan tietää Pihkasiivestä. Miksi hän on vieläkin pentutarhassa? Miksi hän ei pystynyt hoitamaan meitä? Miksi kukaan ei puhu meille hänestä?" Sulkataivaan mitta oli täyttynyt. Hän halusi vain tietää totuuden, oli se millainen tahansa. Miksi kaikki väittivät Pihkasiiven olevan väsynyt?

//Myrsky?

Nimi: Murkki

10.02.2018 12:55
Perhosefekti - Suoklaani/Aroklaani - Aroklaanin leiri --> emonsuu --> Suoklaanin leiri

Perhosefekti istui parantajan pesän suuaukolla. Valkeankirjava naaras oli painanut päänsä sisäänkäynnin seinämää vasten, tuijotellen poissaolevana leiriluolan kattoikkunan tapaisesta ulos pimeälle tähtitaivaalle. Naaras teki surutyötä, hän ei ollut voinut kuvitellakaan menettävänsä jonkun näin pian tapaamisen jälkeen. Härmälampi oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä täällä, ja kenties viimeinenkin. Muille hän olisi ikuisesti se muukalainen, jota piti vältellä ja jonka seurassa piti varoa, mitä kertoi ja mitä ei. Perhosefekti huokaisi ja räpäytti silmiään, jotka eivät olleet enää kosteat. Ei hänellä enää mitään itkettävää ollut, mutta ei suru häntä jättäisi pitkään aikaan. Ainoa tieto, joka helpotti hiukan hänen oloaan, oli se, että pian hän pääsisi takaisin kotiin, Suoklaaniin. Se merkitsi Liekkimeren, Vatukkakukan ja muiden sisaruksien seuraa. Kyseinen ajatus toi edes hiukan valoa ja lämpöä Perhosefektin tällä hetkellä pimeään ja kolkkoon mieleen.
Kaunis parantaja käänsi katseensa, kun kuuli heikon äänen kutsuvan häntä nimeltä.
"Koipentu?" Perhosnaamioinen kissa kysyi huolestuneena pienokaisen mätkähtäessä hänen käpälänsä päälle.
"Onko yö? Haluaisin nähdä kovasti täysikuun sinun kanssa", hopeanharmaa naaras maukui, mutta laski katseensa maahan. Perhosefekti veti tassunsa varovasti pois pienen naaraan alta ja kipitti nopeasti hakemassa sammalpetinsä, jonka raahasi sitten suuaukolle. Parantaja nosti pennun petinsä päälle ja laskeutui tämän vierelle makaamaan, vaikka tiesi paremmin kuin hyvin, ettei Koipentu pystynyt tuntemaan lämpöä, vaikka olisi saanut kaikki aroklaanilaiset ympärilleen. Perhosefekti tunsi valtavaa syyllisyyttä joka kerta kun katsoi Koipentua. Niin hauras, niin pieni, niin viaton, mutta koska pikkuinen oli allerginen kissanmintulle, joka oli tehokkain yrtti hoitamaan viheryskää, oli suoklaanilaisen pakko kokeilla muita yrttejä, jotka eivät läheskään olleet yhtä tehokkaita. Koipennun pienen koon takia, Perhosefekti ei valitettavasti uskonut tämän selviävän tästä lehtikadosta.
"Täysikuu?" Perhosefekti kysyi hiljaa ja nielaisi sitten. Se ei koittaisi vielä puoleen kuuhun...
"Näemme sen varmasti joskus yhdessä, Koipentu", valkeakirjava naaras lupasi ja kietoi häntänsä Koipennun ympärille.
"Miksi emo on niin huolissaan..? En minä mene pois... kun hän on huolestunut minusta... haluisin vain piiloutua maan alle ja itkeä... mutta... en saa itkeä. E-enhän?" Pörröturkkinen pentu kähisi, saaden Perhosefektin silmät kostumaan aavistuksen verran. Ei pienen pennun kuulunut miettiä tuollaista. Heidän tehtävänään oli nauttia elämästä ja leikkiä muiden kanssa!
"Emosi on huolissaan, sillä hän on sinun emosi. Hänen rakkautensa sinua kohtaan on mittaamatonta", parantaja vastasi hiljaa ja nosti katseensa tähtiin.
"Perhosefekti... ethän lähde vielä? Pysythän tässä vielä vähän aikaa...? Minulla on niin kylmä... En halua olla yksin... iso sisko..." , Koipennun yskäisy sai Perhosefektin niskakarvat nousemaan pystyyn.
"S-saanko minä... luvan itkeä...?"
Perhosefekti tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen. Hän ei ollut valmis menettämään tätä pikkuista naarasta, muttei pystynyt tästä pitämään kiinni.
"E-en lähde, minä pysyn tässä, et joudu olemaan yksin. Itke... jos siltä tuntuu", kaunis parantaja maukui ääni vapisten ja katseli, kuinka vihreät silmät sulkeutuivat viimeisen kerran. Naaras tunsi, kuinka pennun syke hidastui.
"Hyvää matkaa, Koipentu. Anna anteeksi, en pystynyt sinua parantamaan", siniviolettisilmäinen parantaja sanoi hiljaa ja painoi päänsä Koipennun turkkiin. Hän pysyi siinä asennossa koko yön, tuntien, kuinka pikkuisen keho kylmeni kylmenemistään. Perhosefektillä oli huono tapa kiintyä niihin, jotka jättivät tämän paikan kauan ennen häntä.


SKIP EMONSUULLE

"Minä, Perhosefekti, Aroklaanin väliaikainen parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja parantajien tavat, ja teidän avullanne hän tulee palvelemaan klaaniaan monen kuun ajan. Toivotassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä kiistoista ja suojella klaanisi kissoja tasavertaisesti – jopa henkesi uhalla?" Perhosefekti kysyi lähteen kimmeltävän kuun valossa hänen takanaan.
Toivotassun vastattua myöntävästi, jatkoi parantaja pieni hymynpoikanen huulillaan:
"Siinä tapauksessa, Valoklaanin voimien kautta, annan sinulle parantajanimesi. Toivotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Toivokatseena. Valoklaani kunnioittaa lempeyttäsi ja ystävällisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Aroklaanin täydeksi parantajaksi".
Valkeakirjava naaras laski kuononsa Toivokatseen päälaelle ja tunsi nuolaisun lavassaan. Sen jälkeen siniviolettisilmäinen parantaja kohotti katseensa muihin parantajiin, kääntäen katseensa lopulta omaan mestariinsa, Helmikukkaan.
"Minun tehtävänäni oli jatkaa Seittikäpälän tehtävää ja kouluttaa Toivokatseesta täysi parantaja. Nyt kun hän sitä on-", Perhosefekti sanoi ja vilkaisi ylpeänä oppilastaan, "-minä palaan kotiin, Suoklaaniin".
Parantajat ja parantajaoppilaat kumartuivat juomaan lähteestä, ennen kuin vaipuivat uneen.
Perhosefekti asteli tutussa paikassa, kauniilla niityllä. Valoklaanissa oli aina tällaista, aina vihrelehti. Suoklaanilainen huokaisi ja istahti alas uupuneena, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaikkea oli tapahtunut lähiaikoina, ja se kaikki oli tuntunut kaatuvan valkeakirjavan naaraan lavoille. Hän oli taakkaa jaksanut kannatella tähän saakka, mutta jos vielä tulisi jotain, menettäisi parantaja järkensä.
"Perhosefekti", tuttu kehräys kantautui Perhosefektin korviin, ja hän nosti ilahtuneena katseensa. Naaraan edessä seisoi kaunis, tummanharmaaturkkinen valoklaanilainen, Kastelehvä.
"Kastelehvä!" Perhosefekti henkäisi helpottuneena ja riensi koskettamaan neniä entisen parantajan kanssa.
"Kastelehvä... en usko, että kestäisin enää yhtään enempää surua, sano, että edessä odottaa jotain hyvää, sanohan, Kastelehvä", perhosnaamioinen kissa anoi ja päästi raskaan huokauksen huuliltaan. Hän tiesi, että oli tulossa lisää haasteita, mutta pieni toivon liekki lepatti silti hänen sydämessään. Ehkä kaikkeen oli tullut muutos. Ehkä kaikki oli kääntynyt paremmaksi!
Kastelehvän ilme synkkeni, kun entinen parantaja käänsi katseensa horisonttiin. Sieltä puhalsi pieni tuulenvire, joka kasvoi pian kunnon tuuleksi.
"Älä anna surun vallata itseäsi, kun kohtaat sen, mistä viimeksi varoitin. Sinun on tarkkailtava tuulia, Perhosefekti, tuulia!" Kastelehvä maukui ja porasi vaativan katseensa oppilaansa oppilaan oppilaaseen.
"Mutta Kastelehvä-", Perhosefekti koitti vielä, vaikka tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Kastelehvä räpäytti lempeästi vihreitä silmiään, ennen kuin muuttui läpikuultavaksi, kadoten lopulta kokonaan.


SKIP SUOKLAANIN LEIRIIN


"Perhosefekti!"
"Se on Perhosefekti!"
"Hän on palannut kotiin..."
"Perhosefekti!"
Perhosefekti kuuli ympäriltään supinaa ja iloisia kiljahduksia, mutta hän aisti, ettei kaikki ollut hyvin. Klaanitoverit katselivat häntä jokseenkin säälivästi ja pahoittelevasti. Miksi? Mitä oli tapahtunut? Silloin Tulitähti asteli tammen juurakon keskeltä ja hymyili valloittavasti nähdessään parantajaoppilaan palanneen. Valkeankirjava naaras näki kuitenkin päällikön silmistä, ettei tämä ollut odottanut innoissaan hänen tapaamistaan, vaikka olikin iloinen siitä, että naaras oli palannut.
"Perhosefekti, ihanaa, että olet taas täällä", Tulitähti maukui hymyillen, jolloin Perhosefekti hymyili pienesti itsekin, muodollisuuden takia vain.
"Mitä on meneillään? Mitä on tapahtunut? Missä ovat emo ja isä?" Perhosefekti kysyi ja peruutti aavistuksen verran taaksepäin, luimistaen korviaan.
"He ovat... he ovat... menehtyneet. He ovat nyt Valoklaanissa. Olen pahoillani", Tulitähti maukui ja katseli siniviolettisilmäistä parantajaoppilasta epäröivästi ja varautuneesti. Perhosefektin silmät suurenivat ja niihin tuli epäuskoinen katse.
"Ei...", perhosnaamioinen kissa henkäisi ja kääntyi ympäri juostakseen ulos leiristä, aivan kuin hän olisi juoksemalla pystynyt pakenemaan surua.
"Älkää antako hänen poistua leiristä!" Tulitähti huudahti, mutta Perhosefekti ei kuullut, hän ei kuullut mitään. Naaras pinkoi metsää kohti, mutta joku hyppäsi hänen päälleen, niin ettei hän päässyt mihinkään. Loppujen lopuksi, naaras oli vain parantaja, ei hän pärjännyt edes yhdelle soturille, saati sitten kolmelle, jotka pitelivät häntä paikoillaan. Suoklaanilainen ei taistellut vastaan, kun soturit nostivat hänet käpälilleen ja passittivat takaisin päällikön luokse.
"Me pidämme sinusta huolta, Perhosefekti, sinun ei tarvitse pelätä, otamme kaikki osaa suruun Liekkimeren ja Vatukkakukan kuolemaan", Tulitähti maukui lempeästi ja astahti varovasti askeleen lähemmäksi. Perhosefekti antoi päällikön sanojen kulkea oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Naaras horjahti, mutta tunsi lämpimän turkin takanaan. Kanervaviiksi...
"Olet turvassa, pikkuiseni", klaaninvanhimman lempeät sanat olivat viimeinen asia, jonka kaunis, valkeankirjavaturkkinen naaras kuuli, ennen kuin pimeys vei häneltä jalat alta ja hän vaipui tiedottomuuteen pitkäksi ajanjaksoksi.


//Koska oon pois sinä aikana ku parantajien kokous on, niin roolasin sen etukäteen :D<3

Nimi: Peuraloikka

09.02.2018 13:12
Raitapentu~Aroklaani~Leiri

Katselin hämmästyneenä leirin uloskäyntiä. Miksi tuonne ei muka saisi mennä? Pohdin turhautuneena. Tömistelin suurin askelin sitä kohti, kunnes tunsin hellän otteen niskassani. "Äh!" Mutisin, kun tunnistin isäni Näätäkynnen.
"Mitäs meidän pikku soturimme yrittää?" Isäni ääni oli huvittunut, eikä sen takana ollut juuri yhtään ankaruutta.
"En minä.." Naukaisin nolostuneena. Isäni nuolaisi minua korvieni välistä, ja se tuntui hiukan epämukavammalta kuin emoni suloisen hellä nuolaisu.
"Ei se mitään" Näätäkynsi naukui ymmärtävästi "Karkasin itsekin jatkuvasti!" Hän kehräsi.
Oikeasti? Isäni oli suuri soturi. Miten hän voisi? Mietin kummissani.
"Nyt minun täytyy mennä. Älä karkaa mihinkään, niin voin opettaa sinua taistelemaan." Isäni naukui huvittuneesti ja kääntyi kohti lähtevää partiota. Jäin katselemaan hänen menoaan. Minustakin tulee vielä suuri soturi, pohdin mielissäni. Ja isäni opettaa minua taistelemaan!

//Aika lyhyt, sry.

Nimi: Torako

08.02.2018 19:47
Koipentu - Aroklaani - Parantajan pesä

Koipentu katseli värikästä naaraskissaa korvat höröllä ja vaaleanvihreät silmät väsyneesti tuikkien.
"Perhosefekti tuli katsomaan sinua ja sisartasi", pennun vierellä oleva Itikkasielu kehräsi lempeästi ja nuolaisi tyttärensä poskea. Koipentu inahti tyytymätöntä esittäen, mutta ei voinut muuta kuin hymyillä. Itikkasielu oli paras emo mitä pystyi olemaan! Samassa pentu tunsi kaatuvansa maahan ja epätoivoisesti tassuillaan sätkien hän yritti löytää tasapainoa. Koipentu älähti ja kaatui kyljelleen kovalle maalle ja aivasti päätään pudistellen. Hän kuuli emonsa kehräävän huvittuneena ja ei voinut muuta kuin puhketa nauruun. Toki hänen tassuihinsa sattui, mutta ei se mitään! Hän ei voinut itkeä muiden katseen alla! Samassa yskänpuuska kulki pienen kehon lävitse. Yskänpuuskan laantuessa hopeanharmaa naaraspentu istuutui käpälät täristen ja voimakkaasti huohottaen. Hänellä oli taas paha olo.
"Koipentu, pienokaiseni oletko kunnossa?" hän kuuli emonsa huolesta pehmeän äänen. Missä Simpukkapentu oli? Oliko sisar leikkimässä Mesipennun kanssa? Hopeanharmaa turkkinen naaras tummine juovineen käänsi kasvonsa emoaan kohti ja hymyili leveästi.
"Olen ihan kunnossa, oikeasti", Koipentu maukui käheästi yhä pitäen kasvoillaan leveää hymyä. Ei olisi hyvä, jos hän huolestuttaisi emoaan ja muita klaanin jäseniä jonkun turhan tähden. Huoli ei kuitenkaan kadonnut emon silmistä ja Koipentu luimisti korviaan. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Naaraspentu alkoi tuntea olonsa pahaksi, mutta ei väsyneellä tai yskäisellä tavalla. Hänestä tuntui pahalta emon puolesta. Koipentu tunsi kuinka hänen silmänsä kostuivat, mutta hän pudisti nopeasti päätään ja puri huultaan. Hän ei saanut itkeä! Jos hän alkaisi itkemään, se satuttaisi Itikkasielua varmasti vielä enemmän!
"Perhosefekti..", Itikkasielu naukaisi hiljaa ja värikäs kuvioinen naaras ojensi pari lehteä Koipennulle. Pentu tapitti lehtiä hetken aikaa hämmentyneenä ja katsoi sitten ylös naaraaseen.
"Syö. Sinulle tulee parempi olo", kissa sanoi lempeästi ja Koipentu hymyili pienesti ja nyökkäsi. Ei hän lehtiä itsensä vuoksi syönyt. Hän söi lehdet, jotta emolle tulisi parempi mieli ja Perhosefektiksi kutsutun kissan ei tarvitsisi alkaa tapella hänen kanssaan kynsin ja hampain. Naaraspentu nieli lehdet, jotka maistuivat yllättävän hyviltä. Hän olisi voinut syödä kyseisiä lehtiä vielä vaikka kuinka paljon!
"Ne maistuivat hyviltä!" Koipentu hihkaisi ja nuoli huuliaan. Itikkasielu huokaisi hymyillen ja hopeanharmaa turkkinen pentu hymyili leveästi. Ei kulunut kuitenkaan kauaa, kun hänen vatsassaan alkoi tuntua inhottavalta ja yskänpuuskat alkoivat jälleen. Koipentu yski kauan ennen kuin puuska laantui ja melkein heti perään hän oksensi suun täydeltä lehtimössöä. Itikkasielu parahti ja vetäisi kylmästä tärisevän tyttärensä lämpimän vatsansa viereen ja alkoi kiihtyneesti nuolla pientä pentua. Koipentu inahti väsyneenä ja lysähti maahan. Mikä hänellä oli? Miksi hänen täytyi aiheuttaa tälläisen turhan asian takia niin paljon huolta emolleen? Naaras tunsi kuinka hänen vaaleanvihreät silmänsä sulkeutuivat ja pentu vaipui sikeään uneen vaikeasti hengittäen.

//OKEI UNI/TAKAAUMA/FLASHBACK END//

Koipentu räpäytti silmänsä auki. Hän oli viettänyt jo pari päivää parantajan pesässä Perhosefektin kanssa. Oli pesässä toki muitakin, mutta pentu ei kyennyt muistamaan kaikkien nimiä eikä häntä oikein heille esiteltykkään. Hopeanharmaa juovikas pentu inahti ja kapusi istuma asentoon. Tai ainakin se muistutti sellaista. Naaraspennun olo oli kahta kauheampi mitä se oli edellisinä päivinä ollut. Koipentu kohdisti sumean katseensa hämärässä pesässä pesän suuaukolle ja huomasi kuultavaa valoa hohtavan sisään. Oliko yö? Koipentu nousi seisomaan huterilla tassuillaan ja suunnisti kauempana olevan Perhosefektin luokse.
"Perhosefekti..", pentu miukaisi melkein olemattomasti ja lysähti parantajan käpälän päälle. Naaras tunsi kovan ja kylmän maan vatsansa alla eikä voinut muuta kuin vain tutista paikoillaan.
"Koipentu..?" hopeanharmaa turkkinen naaras oli iloinen kuullessaan Perhosefektin äänen. Koipentu käänsi väsyneenä vaaleanvihreät silmänsä värikkääseen parantajaan, jonka turkin värit olivat muuttuneet elottomimmiksi pesän hämäryyden takia.
"Onko yö? Haluaisin nähdä kovasti täysikuun sinun kanssa..", pentu naukaisi hiljaa ja hänen katseensa laskeutui melkein heti maahan.
"Miksi emo on niin huolissaan..? En minä mene pois.. Kun hän on huolestunut minusta.. haluaisin vain piiloutua maan alle ja itkeä.. Mutta.. en saa itkeä. E-enhän?" Koipentu kähisi hiljaa ja katseli harmaata kalliota.
"Perhosefekti... ethän lähde vielä? Pysythän tässä vielä vähän aikaa..? Minulla on niin kylmä.. En halua olla yksin.... Iso sisko...", hopeanharmaa juovikas naaraspentu miukaisi äkkiä ja yskäisi käheästi.
"S-saanko minä.. luvan itkeä..?" pentu naukaisi tiheästi hengittäen. Hän tunsi kuinka kylmyys otti vallan hänen pienestä kehostaan. Koipennun vaaleanvihreiden silmien näkökenttä alkoi sumeta ja pian hän ei nähnyt mitään. Ei nähnyt. Ei kuullut. Eikä tuntenut.

//Perhonen? :^^^^^)

Nimi: Murkki

07.02.2018 22:07
Myrskytähti - Metsäklaani - Leiri

Myrskytähti värähti astuessaan ulos pesästään. Lunta tuiskutti taivaalta hiljaiseen tahtiin, luoden leiriin rauhallisen tunnelman. Lehtikadon aikaan kaikki pitivät ajan viettämisestä sisällä, sillä ulkona oli niin kylmä, ja varomattomat saattoivat saada lumipallon niskaansa pentujen peuhatessa ulkona. Pikkuiset olivatkin ainoita, jotka lumesta tuntuivat pitävän.
Myrskytähti huomasi oppilaansa Ututassun, jonka kuono osoitti leirin uloskäynnille kohti. Päällikkö tunsi saman tien syyllisyyttä, sillä hänellä oli ollut lähiaikoina niin paljon kiireitä, ettei hänellä ollut ollut melkein ollenkaan aikaa oppilaalleen. Mustavalkea päällikkö venytteli hiukan jäseniään, ennen kuin tassutteli lumisen leirin poikki ruskeavalkoisen oppilaan luokse. Kolli silitti hellästi naaraan kylkeä hännällään, aikomuksenaan herättää uinuva naaras.
"Pahoittelut siitä, että olen ollut poissaoleva, Ututassu. Tule, minun täytyy pitää klaanikokous", Myrskytähti maukui ja hymyili oppilaalleen, ennen kuin loikki Suurkiven luokse ja kapusi ketterästi sen päälle. Hän oli vähällä liukastua kiven jäätyneen pinnan takia, mutta sai pidettyä tasapainonsa niskakarvat pystyssä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Keltasilmäinen kolli huudahti ja mietti hetken, viitsisikö istahtaa alas. Hänen takamuksensahan jäätyisi täysin, jos hän laskeutuisi kivelle istumaan, mutta toisaalta... pitkään seisominen oli raskasta. Lopulta päällikkö tyytyi vain seisomaan. Parempi oli seistä ja päästä ajallaan pois, kuin istahtaa ja tajuta, että hänen takapuolensa oli jäätynyt Suurkiven pintaan kiinni.
Kun kissoja alkoi ilmestyä Suurkiven juureen, aloitti Myrskytähti puhumisen.
"Ensi alkuun, pahoittelut siitä, että kutsun teidät kaikki tällaisella ilmalla ulos tälle kuulemaan minua, yritän pitää tämän lyhyenä, vaikkei se sitä varmastikaan ole, sillä asiaa on paljon", lihaksikas soturi maukui naurahtaen ja hymyili ystävällisesti kohdatessaan muutaman klaanilaisensa katseen.
“Ensiksi, on aika valita uusi varapäällikkö Metsäklaanille”, päällikkö sanoi ja vilkaisi pimenevälle taivaalle. Ei ollut vielä edes myöhä, mutta aurinko oli lähtenyt jo laskeutumaan kohti horisonttia.
“Lausun nämä sanat Pilvisäteen edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani”, Myrskytähti aloitti katse edelleen taivaassa, aivan kuin hän olisi nähnyt edesmenneen varapäällikkönsä siellä. Kolli piti pienen tauon, samalla kuin laski katseensa takaisin klaanilaisiinsa. Metsäklaanin uusi varapäällikkö on Räntäsade”, päällikkö julisti ja suuntasi silmäyksen hyvälle ystävälleen Räntäsateelle. Tämä näytti selvästi hiukan yllättyneeltä, mutta silti hyvin iloiselta. Hetken ajan kaikki huusivat uuden varapäällikön nimeä, kunnes Myrskytähti hiljensi heidät hännänheilautuksella.
"Seuraavaksi, on vuorossa kuuden oppilaan nimitysmenot. Olkaa hyvät, Huomentassu, Pellavatassu, Okratassu, Sulkatassu, Fasaanitassu, sekä Ututassu", valkomusta kolli maukui ja hypähti samalla alas Suurkiveltä kissajoukkion eteen. Hän toisti samat, tutut sanat jokaisen oppilaan kanssa, ennen kuin painoi kuononsa näiden otsalle ja sai jokaiselta nuolaisun lapaan. Viimeisen oppilaan, Ututassun, kohdalla Myrskytähden hymy leveni aavistuksen verran.
"Olet ollut erinomainen oppilas, Ututassu. Odotan sinulta paljon", päällikkö sanoi tyytyväisenä, ennen kuin nimesi oppilaansa täydeksi Metsäklaanin soturiksi.
"Metsäklaani! Saanko esitellä; Huomensarastus, Pellavapensas, Okraviiksi, Sulkataivas, Fasaaniliito ja Utumyrsky!" Myrskytähti kajautti selkeällä ja kirkkaalla äänellä ja kuunteli tyytyväisenä, kuinka Metsäklaani huusi kuuden soturin nimiä.
"Viimeiseksi... usea pentumme on saavuttanut jo kuuden kuukauden iän, joten nyt on aika pitää heille oppilasmenot", päällikkö maukui ja räpäytti keltaisia silmiään. Oppilaaksi tulevia oli kahdeksan; Kajopentu, Tuikepentu, Havupentu, Harakkapentu, Ennepentu, Sammalpentu, Karvaispentu ja Kuiskauspentu. Myrskytähti suoritti saman session jokaisen pennun kanssa. Ensin päällikkö maukui pari sanaa, puhutteli sitten mestaria, ja katseli hymyillen vierestä, kuinka kaksikko koskettivat neniä. Viimeisen pennun kohdalla Myrskytähti kuitenkin epäröi. Hän katseli tuota pentua, jolla oli valkea turkki, jossa oransseja ja mustia täpliä. Pienessä kollissa oli jotain, joka sai mustavalkean päällikön vaihtavan viimeisellä hetkellä suunnitelmaansa. Hän oli aluksi ajatellut pitää lyhyen oppilastauon, mutta kai sellaisia ehtisi myöhemminkin pitää, Valoklaanissa vaikka sitten. Niinpä päällikkö astui pennun eteen ja esitti tutut sanat:
"Kuiskauspentu, olet ollut klaanissa kuusi kuuta ja nyt on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kuiskaustassuksi (? En tiiä millo toi vaihtuu kuiskeeks toi etuliite ilmesesti vasta sit ku on soturinimi ???). Mestariksesi saat minut, jos se vain sopii. Lupaan välittää kaiken tietoni sinulle", Myrskytähti maukui ja kumartui koskettamaan kuonoja tuoreen oppilaan kanssa. Hän näki nuoren kollin silmissä heijastuksen omasta kuvajaisestaan, mutta päällikkö näki myös silmiä syvemmälle. Hän näki Kuiskaustassussa paljon potentiaalia. Oppilas toi kollille mieleen hänet itsensä.
Myrskytähti suoristi selkänsä ja huusi klaanitovereidensa mukana uusien oppilaiden nimiä. Kajopentu sai mestarikseen Ruusulammen, Tuikepentu Räntäsateen, Havupentu Kotkalennon, Harakkapentu Susiusvan, Ennepentu Mehiläisraidan ja Sammalpentu Ohdakeviiksen.
"Siinä oli kaikki, mitä minun piti sanoa. Menkäähän nyt jonnekin lämmittelemään. Tuoreet soturit joutuvat kuitenkin jäämään tänne kylmään valvomaan leiriä, pahoittelut", Myrskytähti maukui ylväästi ja katseli silmät hilpeästi tuikkien, kuinka kissoja toisen perään rupesi lähtemään takaisin pesiä kohti. Päällikkö itse jäi hetkeksi vielä Suurkiven juurelle istuskelemaan, josko jollain olisi jotain huolia, kysymyksiä tai muuten vain asiaa hänelle.


//Metsäklaanin uus varapäällikkö on RÄNTÄSADE
Kaikki nykyset oppilaat on siirtyny sotureiks
KAJOTASSU sai mestarikseen RUUSULAMMEN
TUIKETASSU sai mestarikseen RÄNTÄSATEEN
HAVUTASSU sai mestarikseen KOTKALENNON
HARAKKATASSU sai mestarikseen SUSIUSVAN
ENNETASSU sai mestarikseen MEHILÄISRAIDAN
SAMMALTASSU sai mestarikseen OHDAKEVIIKSEN
KUISKAUSTASSU sai mestarikseen MYRSKYTÄHDEN

Toivottavasti ei ollu mitää aivopierui :''3

Nimi: Tähtitaivas

02.02.2018 23:20
Käpypentu - Vuoriklaani - leiri

Säpsähdin hereille. Avasin silmäni ja räpyttelin niitä hieman, jotta ne tottuisivat taas valoon unen hämäryyden jälkeen. Piikarva näytti nukkuvan vielä, mutta ulkoa kuului jo klaanitovereiden ääniä. Kömmin ylös vuoteesta ja lähdin varovasti astelemaan kohti uloskäyntiä. Tuuli uneksi vuoristossa, mutta sen jäätävä kylmyys ei onneksi tulvinut sisään pentutarhaan. Pistin pääni ulos pentutarhasta. Taivaalta pyrytti lunta ja tuuli sai hiutaleet kieppumaan kovaa vauhtia. Astuin varovasti ulos. Eilen olin nappailla lumihiutaleita. Se oli mukavaa ajanvietettä, mutta nyt lumihiutaleet kiisivät alas taivaalta ja piiskasivat kissojen turkkeja, joten niitä olisi hyvin haastavaa saada kiinni. Pentutarhan edessä oli ohut kerros koskematonta lunta ja taapersin sen halki useita kertoja jättäen jälkiä puhtaanvalkoiseen lumeen. Muu leiri oli tallattu, eikä koskematonta lunta ollut jäljellä juurikaan. Lähdin varovaisesti kohti aukion keskustaa. Suunnilleen pentutarhaa vastapäätä oli pieni lumikasa ja astelin sen luo. Kömmin sen huipulle ja jäin seisomaan sen päälle.
”Olen lumikasan päällikkö!” piilotin, mutta ääneni hukkui tuulen ujelluksen sekaan ja kukaan ei ollut muutenkaan kasan lähellä kuuntelemassa. Silmäilin leiriä näköalapaikaltani. Katseeni pysähtyi pentutarhalle ja mielessäni käväisi ajatus siitä, että minun olisi kerrottava sijainnistani Piikarvalle. Toisaalta ottoemoni oli nukkunut vielä lähtiessäni, joten en viitsinyt herättää häntä. Jatkoin leirin haravoinnista katseellani leikkikaverin toivossa. Etsin katseellani Pölypalloa, mutta toisaalta isäni oli soturi, joten oletin hänen olevan partiossa tai jossakin muualla. Päätin siis keksiä itse itselleni tekemistä. Loikin muutamalla hypyllä alas lumikasalta ja aloin raivaamaan lunta. Te8n lumeen polun, jonka alta pilkotti kiiltävää jäätä. Sitten kapusin takaisin lumikasan päälle. Otin vauhtia lumikummun alamäestä ja liu’uin tekemääni polkua pitkin. Jää luisti hyvin käpälien alla ja pääsin yllättävän pitkälle. Pinkaisin takaisin kansalle ja taas otin alamäestä vauhtia. Tällä kertaa onnistuin liukumaan pystyssä pidemmälle, kuin viimeksi. Juoksin taas kasalle. Hypin alas kohti jään kovaa pintaa. Heti käpälien koskettaessa jäätä, ne alkoivat lipsua. Liukasteli hetken ja tuiskahdin sitten kuonolleni. Kolautin pääni jäähän. Aloitin säälittävän ininää ja nostin kipeän otsani maasta.

// 3: ei sitä onneksi niin pahasti sattunut, mutta pentu kun on, niin tuollanen pikku tälli tuntuu suuremmalta kolahdukselta.


Nimi: Kana

01.02.2018 11:49
Hiilipentu-Aroklaani-leiri

"Tylsää!", Huokaisin. Miksi täällä ole mitään tekemistä? Kaikki ovat joko liian väsyneitä, kiireisiä tai heitä ei vain kiinnosta. Silmäilin leirin uloskäyntiä ja mielessäni alkoi muodostua suunnitelma. Leirin ulkopuolella olisi varmasti kivaa. Aloin lähestyä uloskäyntiä varovaisesti ettei kukaan huomaisi minua. Uloskäynnillä ei ole ketään.
"Hiilipentu!"Säikähdän ihan hirveästi ja luulin jo että suunnitelma olisi mennyt pieleen, mutta huutaja olikin vain Sopulipentu.
"Hiilipentu! Tuletko mukaan leikkiin?" Sopulipentu kysyy.
"Oh... Ei ehkä... Seuraavalla kerralla sitten!"
Onneksi hän ei huomannut. Jatkoin suunnitelman toteuttamista entistä varovaisemmin. Vilkaisin vielä kerran ympärilleni ettei kukaan huomaisi pakoani tylsyydestä. Sitten pinkaisin juoksuun. Vapaus! Täältä tullaan! Uloskäynti olikin aika pitkä. Noh... Kiihdytän vain hieman vauhtia. Sitten ampaisin ulos kuin jänis luolastaan! Pysähdyin hämmennyksestä. Miten maailma on näin iso! Haistoin kuitenkin partion, joka lähestyi koko ajan. Paniikki alkoi kasvaa sisälläni. Äkkiä piiloon! Ampaisin juoksuun. Hajusta päätellen menin partiosta pois päin. Käännyin kätsomaan vielä varmuuden vuoksi. Se oli virhe. Kun käänsin pääni takaisin, huomasin jalkojeni alla jotain muuta kuin tavallista maata. Se oli liukasta ja kylmää. Ennen kuin ehdin miettiä yhtään enempää, liukastuin ja kolautin pääni kipeästi
"Auts!" Voihkaisin. Minun pitäisi olla varovaisempi. Nousin varovaisesti neljälle tassulle ja katselin ympärilleni. Olin tippunut jonkinlaisen lammikon pohjalle, jossa oli vain vähän jäätä, mutta silti ihan riittävästi minulle. Yritin luistella takaisin sillä en pidä yhtään tästä jäästä. Luistelu on kaikkea muuta kuin helppoa. Luisuin poispäin ja paniikki alkoi muodostua sisälläni. Yritin kaikilla tavoilla päästä pois jäältä, mutta siitä tuli vain kierimistä ja kaatuilemistä. Lopulta saan kuitenkin otteen juuresta ja vedän itseni pois jäältä. Päätin että en koskaan menisi edes lähelle jäätä. Tämä seikkailu oli tässä. Juokisn mahdollisimman nopeasti kohti leiriä. Sukelsin sisäänkäynnistä sisään ja juoksin suoraan pentutarhan suojiin. Lopulta uni vei minut.

//Tässä siis teille tämmöinen erttäin paljon kirjoitusvirheitä sisältävä pätkä, jossa ei ole mitään järkeä

Nimi: Lumme

25.01.2018 15:18
Ututassu-Metsäklaani-leiri

Katselin silmät sirillä uloskäyntiä. Mietin missä mestarini Myrskytähti oli. Laskin pääni tassuilleni. Minulla oli tylsää ja hieman kylmä. Keirsin vielä hännän viereeni ja suljin silmäni kokonaan, ja sitten uni vei minut.

//Tönkkö pätkä xD

Nimi: Pihka

22.01.2018 21:37
Sulkatassu // Metsäklaani // Reviiri

Sulkatassu haahuili päämäärättömästi metsässä. Lunta sateli hiljalleen, ja valkoiset kiteet verhosivat naaraan turkin paikoittain valkoisella värillänsä. Metsäklaanilainen oli livahtanut leiristä- tai oikeastaan kävellyt ulos. Sulkatassu tarvitsi taukoa, raitista ilmaa ja muita tuoksuja, kuin leirin kissojen hajut. Hän halusi löytää paikan, jossa tuoksui villiltä metsältä, luonnolta, jota kukaan kissa tai muu eläin ei yrittänyt hallita. Naaras ei ollut tyytyväinen nykyisiin oloihinsa klaanissa. Olihan hänellä kissoja ympärillä, mutta kaikilla tuntui olevan aina kiire. Aina tapahtui, eikä Sulkatassu viitsinyt edes yrittää puhua jollekulle ajatuksistaan. Eipä hän ollut juurikaan kehenkään, ainoastaan Vanamotassuun. Ja jotenkuten Ututassuun. Parantajaoppilaan elämässä sisarussuhteet eivät kuitenkaan paina paljoa, ja Sulkatassu ymmärsi hyvin, että Vanamotassulla ei olisi paljoakaan vapaa-aikaa. Ututassu… no, hänen kanssaan Sulkatassu ei ollut pitkään aikaan jutellut, vaikka puhuminen voisi helpottaa… ajatuksissaan Sulkatassu asteli ristiin rastiin reviirillä…

Vaikka Sulkatassu tiesi, että hän teki asiasta liian suuren numeron, tuntui hyvältä vain vaipua suruun ja istua itkien kivellä metsässä. Tuntea olevansa ulkopuolinen. Itseasiassa itkeminen helpotti. Eilen Sulkatassu oli istunut varjojen kätköissä, itsesääliin vaipuneena. Mutta silloin se loppui kuin seinään. Jokin ääni aivoissa oli sanonut että nyt riitti. Masennuksen tilalle tuli päättävyys, ja hellittämätön halu todistaa olevansa hyvä. Todistaa, että riittää. Sulkatassun tunteet olivat sekalaiset. Toisaalta hän haluaisi, että joku huomaisi, tulisi juttelemaan. Toisaalta, hän voisi purkaa kaiken päänsä sisältä tuohon kissaan, ja vaistot kertoivat, että niin ei pitäisi tehdä. Huokaisten Sulkatassu tajusi tulleensa Elämän puulle. Hän katsoi taivasta, ja mietti emoansa Pihkasiipeä, joka makasi vieläkin pentutarhassa. Pentuajan hän oli hyväksynyt sen, että emo oli väsynyt, mutta tiedonjano emosta oli kasvanut. Huoli emoa kohtaan. Ja toisaalta ärtymys, sillä emo ei ollut ikinä sanonut Sulkatassun nimeä. Ainakaan Sulkatassun kuullen. Hän olisi halunnut esitellä emolle sitä hienoa rastasta jonka hän nappasi. Kysellä emolta omasta menneisyydestään, ja omasta suvustaan. Hän olisi halunnut, että emo jaksaisi taas. Pystyisi soturin tehtäviin ja muistaisi Sulkatassun. Ajatuksissaan naaras ei huomannut kiveä edessään, ennen kuin oli myöhäistä.
“Hiirenpapanat”, Sulkatassu mutisi. Ensimmäistä kertaa leiristä lähdön jälkeen hän keskittyi ympäristöönsä. Hän katsoi Aroklaanin reviirille, ja mietti, kuinka astuisi sinne, ja odottaisi, että partio tulisi repimään hänet kappaleiksi. Hän kääntyi katsomaan jokaiselle reviirille, ja pohti, miten hukkuisi mereen. Eksyisi vuoristoon. Tai vaikka uppoaisi suohon. Kohtaisi Valoklaanin, ja mahdollisesti emon emon, josta Sulkatassu ei tiennyt mitään, ja jonka hän automaattisesti oletti kuolleen. Selailtuaan kaikkia näitä hetken, tuli stoppi. Samanlainen kuin eilen. Ei enää itsesääliä. Olisi aika vaihtaa ajatuksista tekoihin, ja todistaa oma arvonsa, ja paikkansa klaanissa. Tästä tunteesta, voimasta, joka kirkasti aivot, hän ei luopuisi. Tämä tunne pakottaisi hänet juoksemaan kovempaa, hyppäämään korkeammalle, harjoittelemaan ahkerammin. Sulkatassu kääntyi hymyillen kohti Metsäklaanin reviiriä.
“Täältä tullaan, koti”, Sulkatassu kuiskasi. Sillä hetkellä hän tunsi kuuluvansa Metsäklaaniin. Jokainen kissa olisi hänelle kuin sisko tai veli. Hän lähti ensin kävellen, sitten hölkäten, ja lopuksi kiitäen kohti Metsäklaanin leiriä. Hänen pitäisi selvittää, mikä emolla oli. Puhua Vanamotassulle, ja Ututassulle. Ja muille hänen sisaruksilleen. Sulkatassu tunsi ilman kevyen kosketuksen turkillaan, ja kuinka käpälät takoivat metsämaata tasaisesti. Leiri tuntui olevan lähempänä kuin koskaan. Leiriä suojaavat muurit tuntuivat turvallisilta. Vähän ennen aukiota Sulkatassu hidasti kävelyyn, ja asteli muina kissoina takaisin leiriin.

//drama queen Sulka tulee >:D

Nimi: Koirafani

22.01.2018 19:48
Naalikarva - Aroklaani - reviiri

Naalikarva tassutteli Aroklaanin reviirillä. Hän oli metsästämässä, yksin. Tällä kertaa ei seuranhakumielessä kolli ollut toivonut seuraa. Hän katseli taivaalle. Vuoriklaanin reviirin yllä kaarteli pari petoa, luultavimmin kotkaa. Kun Naalikarva tajusi kääntää katseensa maahan, oli aivan hänen edessään -kylläkin muutaman ketunmitan päässä- pieni jänis. Harmaa kolli hypähti innoissaan eteenpäin. Tätä hän oli toivonut. Jänis huomasi heti Naalikarvan ja lähti juoksuun. Nuori soturikin kiihdytti vauhtiaan. Nuorukainen hyppäsi juuri kanin niskaan, kun hän tunsi jotain kovaa ja kylmää allaan. Se oli jäätä. Hän ei tiennyt miten se oli tänne aroille päätynyt. Ehkä oli satanut ja sitten tullut pakkasta, Naalikarva ei kuitenkaan muistanut. Joka tapauksessa hänen allaan oli nyt jäätä ja jäniksen turkkia. Turkki hidasti jonkin verran liukua, mutta kun Naalikarva nosti eläimen jäältä ilmaan oli hän heti tekemässä kummallista ja naurettavaa kuviota. Hän pyöri, pomppi ja teki voltteja jäällä, kani edelleen hampaissaan. Nuoren soturin joka ikistä paikkaa ruumiissa kolotti aika lailla. Kun hän viimein saavutti tasapainon, oli kani ja hän itsekin aivan ruhjeilla. Naalikarva lipsui ja liukasteli rannalle. Hän laski kanin maahan ja alkoi nuolla itseään. Juuri kun hän oli saanut pahimmat ruhjeet nuoltua roskista, hyppeli pahaa aavistamatta Kidesulka paikalle ja tönäisi Naalikarvan leikillään jäälle.
"Luistellaan hetki! Metsästä myöhemmin!" naaras nauroi. Naalikarva ei naurattanut. Hän ei tykännyt jäästä. Se oli liian liukasta. Nyt hän aloitti taas hienon temppusarjansa, entistä naurettavampana. Hän rikkoi jäätä kompastellessaan, lysähti monta kertaa vatsalleen ja lipsui ja liukasteli muutenkin niin hulvattomasti, että Kidesulka olit tikahtua. Lopulta Naalikarva pääsi lopullisesti rantaan nuolemaan haavojaan. Hän totesi, että jää oli hänen vihollisensa nyt ja aina.

//Tämmönen luikastelutarina

Nimi: Torako

13.01.2018 15:11
Naakkasiipi - Vuoriklaani - Reviiri

Kolli haukotteli väsyneenä ja suki häntäänsä huolellisesti. Hän kuunteli puolella korvalla veljensä ja sisarensa keskustelua. Kuullessaan kuitenkin heidän emonsa keskeyttävän heidät ja mainitsevan Märkäviiksen odottavan pentuja Naakkasiipi jäätyi. Että mitä? Tummanharmaa turkkinen kolli käänsi katseensa Märkäviikseen ja katseli sisartaan myrkynvihreät silmät palaen. Märkäviiksi oli ollut vasta hetken aikaa soturi. Kuka oli kehdannut koskea hänen rakkaaseen sisareensa?
"Että mitäh?" Naakkasiipi älähti.

Tummanharmaa turkkinen kolli käveli pitkin kapeaa polkua. Huoli sisaresta ei meinannut kaikota ja tuntui koko ajan painavana möhkäleenä vatsassa. Räntäsade oli saanut kallion tuntumaan liukkaammalta ja suunnistaminen vuoristossa tuli vaikeammaksi, kun Naakkasiipi alkoi pikku hijaa vaipua paniikkiin. Hänen silmänsä sulkeutuivat melkeimpä koko ajan ja hän tunsi olonsa väsyneemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kollin tassu lipsahti ja hän oli vähällä horjahtaa vähän liiankin lähelle reunaa. Naakkasiipi painautui säpsähtäen seinää vasten ja huohotti. Hän oli ollut lähellä kuolemaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin kollin selkää. Hän ei halunnut kuolla. Kuolema oli yhtä paha juttu kuin nukkuminenkin. Tutisevin tassuin soturi nousi uudelleen ylös ja lähti kulkemaan niin varovaisesti kuin pystyi takaisin leiriä kohti. Tuulen puuskan yllättäessä Naakkasiipi horjahti ja kollin sydän jätti lyönnin välistä. Hän ei tuntenut takatassujensa alla mitään. Pelkkää tyhjyyttä. Pelko täytti kollin. Hän ei halunnut kuolla. Hän ei halunut sulkea myrkynvihreitä silmiään koskaan! Naakkasiiven suusta pääsi pieni epätoivoinen parahdus ja äkkiä kipu iski hänen koko kehoonsa. *E-ei!* kipu oli poissa yhtä nopeasti, kun oli ilmestynytkin. Ei enää mitään.

// :-) Erittäin tönkösti kirjoitettu i knuw mut ainakin sain roolittuu tän :^DD i will miss u Naakka vol2 mut at least i hav Naakka vol3 ....vielä

Nimi: Unihalvaus

08.01.2018 15:42
Liekkimeri – Valoklaani - Valoklaanin maat ja Suoklaanin leiri (näkymättömissä)

Liekkimeri nosti päätään ja sokaistui hetkeksi kirkkaassa valossa. Hän oli kuollut. Hän oli nyt valoklaanissa. Hui, pelottava ajatus. Liekkimeri ei ollut ollenkaan osannut ajatella, että yksi riista voisi tapattaa peräti kaksi kissaa. Jos hän olisi vain valinnut närhen variksen sijaan, hän voisi olla vielä elossa Vatukkakukan kanssa. Tai jos hän olisi syönyt riistansa yksin, olisi edes Vatukkakukka selvinnyt. Varis oli ollut varmaankin sairas. Pilaantunut se tuskin oli, sillä Suoklaanissa ei ollut riistakasaa vaan saaliit syötiin oitis metsästyksen jälkeen.
Liekkimeri raotti silmiään ja yritti pitää ne auki kirkkaasta valosta johtuvasta kirvelystä huolimatta. Viherlehden aikaan kuoleminen olisi varmasti paljon helpompaa, sillä silmät olivat tottuneet valoon. Lehtikato oli pimein vuodenaika. Lehtikadon aikaan oli myös vähiten riistaa saatavilla. Lehtikato oli kaikin puolin huonoin aika kuolemiselle. Joutui matkustamaan Valoklaaniin tyhjin vatsoin ja sen lisäksi sai säikähtää kirkasta valoa.
”Liekkimeri, haluatko käydä katsomassa, kun Tulitähti valitsee uuden varapäällikön?”, Liekkimeren isä, Taivastähti kysyi ja hymyili rennosti, ”Ajattelin, että se voisi kiinnostaa sinua.”
”Tiedän jo kenet hän valitsee, mutta mennään ihmeessä”, Liekkimeri hymähti ja nousi seisomaan venytellen raajojaan.
”Hortnestuulen”, Taivastähti sanahti varmana, mutta Liekkimeri vain pudisteli päätään huvittuneena.
”Ei varmasti valitse”, varapäällikkö sanoi, ”Villihuuto on parempi vaihtoehto. Vaikka hän onkin nuorempi ja hiukan.. villimpi, on hän mielestäni parempi vaihtoehto. Hänessä vain on sitä jotain. Ehkä päättäväisyyttä tai kykyä johtaa muita.”
”Et sinä varapäällikköä ole valitsemassa, vaan Tulitähti. Mieti millä tavalla hän ajattelee ja valitsee varapäällikkönsä”, Taivastähti ohjeisti poikaansa samalla kun kaksikko katosi Valoklaanin reviiriltä ja ilmestyi Suoklaanin leiriaukiolle.
”Hän valitsi minut viimeksi”, Liekkimeri mutisi itsekseen miettien samalla, minkä takia juuri hänet oli valittu.
”Oho, sitä en tiennytkään”, Taivastähti henkäisi muka yllättyneenä. Liekkimeri vain irvisti isällensä huvittuneena.
”Valitseeko hän siis muiden päälliköiden suvuista kissoja? Olen sinun poikasi, joten se käy järkeen. Ehkä hän valitsee seuraavaksi Kultasilmän!” Liekkimeri henkäisi innoissaan, ”Tai kenties jonkun minun pennuistani… Tupsukorva on liian nuori, eikä hän ole kouluttanut oppilasta vielä. Mutta ehkäpä Pomppujalka olisi hyvä vaihtoehto!”
”Ei Tulitähti ole niin typerä, että valitsisi varapäällikkönsä sukujuurien perusteella. Hän valitsee kissan, joka on hänen mielestänsä kykenevä kantamaan vastuuta ja johtamaan klaania hyvään suuntaan”, Taivastähti kertoi.
”Jassoo”, ruskea kolli mutisi kuitenkin varmana siitä, että Tulitähti ei valitsisi Hortnestuulta. Oli hyvin pieni todennäköisyys, että päällikkö valitsisi juuri yhden tietyn kissan, kun oli monta kenestä valita. Ruosteturkki esimerkiksi oli oiva vaihtoehto, samoin ainakin Varpusliito Villihuudosta puhumattakaan.
Liekkimeri katsoi eriparisilmät tarkkana, kun Tulitähti kapusi Suurtammen paksulle oksalle, joka kiilsi hiukan jään ja lumen peittäessä sen pintaa. Punertava päällikkö otti tukevan asennon, jottei vain liukastuisi oksalta kesken menojen. Aukiolla kajahti tuttuakin tutumpi kutsuhuuto; ” Saapukoon jokainen suon päällä kävelemään kykenevä Suurtammelle klaanikokoukseen!”, minkä jälkeen viimeisetkin pesässä olevat klaanilaiset kapusivat ulos hyiseen ilmaan. Aavikkojuova kurkisti ulos, mutta palasi oitis takaisin tammen juurakon suojiin, kun pesästä alkoi kuulua pentujen hätääntyneitä vinkaisuja. Joku kertoisi hänelle varmasti myöhemmin.
"Lausun nämä sanat Liekkimeren edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani”, Tulitähti aloitti, mutta aivastus keskeytti hänen puheensa hetkellisesti, ”Anteeksi… Tuota, Suoklaanin uusi varapäällikkö on..”
Jälleen uusi aivastus. Ja toinen. Liekkimeri painoi kyntensä jäiseen maahan. Sano jo, sano jo…
”Hortnestuuli!” Tulitähti kajautti nimen kylmään lehtikadon ilmaan. Monet kääntyivät katsomaan valkeaa kollia, osa iloisina, osa kauhuissaan. Kauhuissaan olivat lähinnä Marjapensas ja Arpisilmä, eikä Liekkimeri yllättynyt tästä yhtään. Hehän pelkäsivät jostain kummasta syystä Hortnestuulta, mutta ilmeisesti tämä ei ollut haitannut Tulitähteä.
”Mitä minä sanoin”, Taivastähti naurahti, ”Palataan nyt takaisin Valoklaanin pariin, täällä alkaa olla jo kylmä.”

//En jaksa oikolukea tai mtn, muttatuotajoo, siinä ois :D Siirrän uuden varapäällikön paikalleen joskus sitten, kun ehdinn

Nimi: Lanttu

04.01.2018 17:35
Kobrapentu-Metsäklaani-Leiri

Kurkkua kuristi ja kylmyys tuntui purevan nahan, karvan ja sielun irti. Äänet ympärillä olivat kovia ja sattuivat korviin. Kaikesta pahinta oli kutienkin se, ettei nähnyt eteensä. Ainut mitä hän tässä uudessa, kamalalta tuntuvassa maailmassa rakasti, oli ehdottomasti emon maito ja sisarusten lämpö. Eipä hän ollut kuin vasta yhden auringonkierron ajan ehtinyt elää, mutta oli jo jaotellut tietyt asiat toisistaan.
"Kobrapentu, avaahan silmäsi. Haluan nähdä kuinka kauniit ne ovat", Kobrapennun emo, Huomensäde pyysi varmaan kuudennen kerran koko hänen lyhyen elämän aikana. Vastaukseksi pieni karvamytty inahti ja tuuppasi emoansa. Huomensäde vain naurahti ja päästi pienen kehräyksen.
"Olet nyt jo vahva. Tulet pärjäämään elämässäsi hyvin, erittäin hyvin", naaras naukaisi lempeästi ja nuolaisi pentunsa päälakea. Kobrapentu loikkasi epävarmasti emostaan poispäin, mutta horjahti taaksepäin. Sillä hetkellä säikähdyksestä tullut refleksi avasi nuo mantelimaset silmät apposen auki. Valo, hahmot, ja eri maailman sävyt syöksyivät kuin yhtenä aaltona nuoren silmiin. Kissa inahti ääni säikähdystä täynnä ja kääntyi varovaisesti emoansa kohti.
"Voi Kobrapentu! Avasit silmäsi, katohan tänne, niin pääsen tarkastelemaan niitä lähempää", Huomensäde pyysi innoissaan ja tarttui pehmeästi kauemmas horjahtaneen pennun niskaan ja otti tämän hellästi lähelleen. Kobrapentu ei vastustellut, mutta päästi pienen murahduksen kaltaisen osuessaan pehmeästi maahan. Tummanruskean karvan omaava pentu raotti hiukan toista silmäänsä, ja totuttuaan valoon, hän avasi kummatkin. Ensi kertaa hän näki kauniin, vaaleankellertävän naaraan, ja hänen sisaruksensa. Toinen oli keltaraidallinen ja toinen oli punertava. Kummatkin luultavasti kolleja. Lopulta Kobrapentu päätyi katsomaan ylöspäin, suoraan emonsa silmiin. Eikä emo sanonut laisinkaan mitään. Huomensäteen iloinen hymy hyytyi hiljakseen, mutta tajutessaan pentunsa huomanneen tämän, veti hän kasvoilleen tekopyhän ja huolta kantavan ilmeen.
"Sinulla... On erikoiset mutta omalla tavalla kauniit silmät. Ne näyttävät aivan käärmeen silmiltä", Huomensäde kuiskasi pehmeästi, saaden hiljakseen oman ja pehmeän ilmeen kasvoillensa.
"Minkä väriset silmäni ovat?" Kobrapentu kysyi hiljaa pienellä äänellänsä. Huoensäde naurahti hiljaa ja hymyili.
"Mustat. Kokonaan. Aivan kuin kaksi pientä avaruutta tähtinä elämä."
Näiden sanojen jälkeen Kobrapentu painautui emoansa vasten, sulki silmänsä ja alkoi nukkumaan kevyttä unta.

//Joku tulevasta squaadista :D Ja muut pennut? En jaksanut millään oikolukea :'')

Nimi: Koirafani

04.01.2018 12:53
Naalikarva - Aroklaani - leiri

Naalikarva ramppasi pentutarhan edustalla edestakaisin levottomana. Hänen toinen sisarensa, Päivänsäde oli synnyttämässä ja kaikki ei välttämättä mennyt ihan niin kuin piti. Sen lisäksi klaanissa oli liikkeellä viheryskään ja Apilatähtikin oli sairastunut. Hän vain sairasti vielä vakavampaa mustayskää! Klaanilla ei tosiaankaan ollut kaikki ihan hyvin. Suurin osa kissoista oli kunnossa, mutta klaanin pää oli kuitenkin sairas. Päällimmäisenä soturin mielessä leijui kuitenkin siskon kohtalo. Päivänsäde oli etäiseksi kasvanut, mutta rakas sisko. Naalikarva ei huomannut, että hänen emonsa Kirkasviima oli tullut lähemmäksi.
"Naalikarva!" Kirkasviima naukui lempeästi. Naalikarva havahtui synkistä mietteistään ja katsahti emoonsa, seisahtuen samalla paikoilleen.
"Niin?" nuorukainen kysyi.
"Ymmärrän huolesi. Olisi kamalaa menettää hänetkin... sen, tuota... jälkeen, kun...", emo takelteli.
"Ymmärrän kyllä, Kirkasviima. Tajuan mitä tarkoitat", Naalikarva huokaisi ja tuli puskemaan emoaan hellästi.
"Vaikka sinua huolestuttaa - niin huolestuttaa minuakin - olisi parasta, että menisit nyt tuonne kauemmaksi, ottaisit hieman tuoresaalista ja miettisit, mikä Aroklaanissa on hyvin", emo neuvoi. Naalikarva nuolaisi Kirkasviiman poskea ja poistui pentutarhalta hiljaisena. Hän nappasi tuoresaaliskasasta pienen laihan jäniksen ja siirtyi leirin keskustaan. Nuori soturi totesi syövänsä nyt yksin, sillä halusi miettiä Aroklaania ja itseään rauhassa. Hän alkoi nakertaa jänistä ja antoi ajatustensa harhailla. Aroklaanilla oli ainakin paljon riistaa. Pennuistaan ei varsinaisesti ollut pulaa. Sotureitakin oli sopivasti. Naalikarva jätti hetkeksi mietiskelyn ja keskittyi jänikseensä. Seuraavaksi kolli keskittyi itseensä. Hän oli yksi nuorimmista sotureista koko klaanissa. Kollilla oli muutamia tavoitteita. Hän halusi arvostettuun asemaan. Varapäällikkö olisi hyvä, mutta siihen hän ei todellakaan pyrkinyt vielä. Hän myös tavoitteli erään naaraan suosiota. Kinuskiväre oli nimittäin saanut aivan uudenlaisen kuvan tämän nuoren soturin silmissä. Naaras oli kaunis ja fiksu. Täydellinen kumppani. Ja Naalikarva tunsi olevansa hyvin ihastunut tuohon kyseiseen kissaan. Kolli jätti kuitenkin typerät haaveilut taka-alalle ja alkoi seurailla pentutarhaa. Mitähän siellä oli meneillään?

//Joku? Pitkästä aikaa kirjottelen

Nimi: Pihka

03.01.2018 22:04
Närhenlento // Vuoriklaani // Leirin ulkopuolella

"Kirotut korppikotkat!" Närhisulka sähähti, kun hänen kyntensä huitaisivat tyhjää. Meriklaanin reviiriltä harhaillut lokki lensi kirkaisten korkealle kallion kielekkeelle. Niin paljon kanttia kollilla ei ollut, että olisi lähtenyt kiipeämään sen perään. Lyhyen hännäntyngän takia tasapainottelu oli hankalaa ja tippumisen riski suuri.
*Parasta lähteä kauemmas.. ehkä kahden puronmitan päässä on saalista joka ei kuullut lokin varoitushuutoa*, Närhenlento jupisi itsekseen. Hän suuntasi askeleensa korkeammalle kohti vuorien huippuja. Päästyään monia ketunmittoja ylemmäs, hän käänsi katseensa kohti muitten klaanien reviirejä. Oli hiljaista. Närhenlento uskoi, että kuuli pöllön huhuilevan Suoklaanin reviirillä. Kolli äkkäsi kolon kalliossa. Hän laskeutui matalaksi ja yritti tähystää sisään, mutta näki pelkkää mustaa.
"Voisikohan siellä olla käärme?..." Närhenlento mutisi itselleen. Hän haistoi ilmaa kolon ulkopuolella. Heikko matelijan haju.
"Se ei toivon mukaan ole käärme", kolli kuiski itselleen. Hän hiipi aivan kolon viereen, ja sujautti valkoisen käpälänsä nopeasti sisään. Kynnet tavoittivat jotain, mikä ei ollut kiveä. Närhenlento koukkasi 'jonkin' ulos nopealla tassun liikkeellä, ja 'jokin' paljastui käärmeeksi. Käärme oli vaipunut horrokseen, eikä ollut kovinkaan nopea reagoimaan. Kuitenkin, jos kissa miltein syöttää tassunsa sille, se puraisee. Närhenlento astui nopeasti lähemmäs käärmettä ja kohotti käpälänsä tappoiskuun. Käpälä heilahti, ja käärme kuoli, mutta maassa olevassa etukäpälässä tuntui kipua. Kolli vilkaisi tassuaan. Kaiken järjen mukaan käätme ei ollut myrkyllinen, mutta purema sattui. Parasta olisi näyttää haavaa parantajalle. Närhenlento poimi käärmeen maasta, ja nilkutti kohti leiriä. Hän oli hiukan vihoissaan itselleen.
"Vähä-älyinen oppilaskin tajuaisi olla syöttämättä tassuaan käärmeelle", kolli sössötti itsekseen käärme suussaan. Eläin oli laiha, mutta klaaninvanhimmat ja kuningattarien pitäisi tyytyä siihen, kun parempaakaan ei ollut. Muistaessaan klaanikissojen nälkäiset katseet, hän pidensi askeltaan ja suunnisti kohti leiriä.

"Huhuu?! Onko täällä ketään?" Närhenlento huhuili ja astuin parantajan luolan varjoihin. Hän oli nakannut käärmeen tuoresaaliskasaan- jos sitä kasaksi voi kutsua. Viherlehden aikana se oli pikemminkin vuori, lehtikadon aikaan se oli.. varjo? Närhenlento värähti vilusta ja huusi uudestaan.
"Onko täällä joku?"

//vuoren partsut?

Nimi: Mymmeli

29.12.2017 13:16
Raepentu|Suoklaani|Leiri

"Minulla on nälkä", valitin emolle.
"Kultaseni, kaikilla on", emo naukaisi hiljaa. "Yritetään pärjätä vielä hetki. Kyllä me kohta saamme ruokaa." Tuhahdin. Uskoiko emo itsekään, mitä sanoi?

Nimi: Torako

20.12.2017 20:52
Pilvisäde - Metsäklaani - Sotureiden pesä

Pilvisäde makasi pedillään raskaasti hengittäen ja polttava kipu tuntui leviävän vatsasta keuhkoihin ja tuntui hiljalleen leviävän koko kehoon. Kolli nielaisi ja kohotti väsyneenä päätään kuullessaan Hyppyhämähäkin värisevän äänen. Oliko soturi peloissaan? Pilvisäde veti väsyneenä kasvoilleen hymyn ja sanoi käheästi;
"Hei.." Kahden kollin välille lankeutui hiljaisuus ja varapäällikkö pystyi kuulemaan oman sydämen sykkeensä rinnassaan. Aivan kuin se yrittäisi ulos rinnasta. Pilvisäde nielaisi.
"T-tule vähän lähemmäs..", harmaa läikikäs kolli mumisi ja mustavalkea soturi otti varovaisesti muutaman askeleen eteenpäin. Silloin Pilvisäde väänsi itsensä kivuliaasti ähkäisten ylös ja kietoi käpälänsä Hyppyhämähäkin kaulan ympärille ja veti kollin lähelle itseään.
"Olet todella tärkeä minulle ja sinun jättäminen sattuu ehkä kaikista eniten.. O-olen onnellinen, että sain olla mestarisi.. Sinä todella olet minulle tärkeä ja totta puhuen kadun sitä, etten kertonut... aiemmin... Minä todella pidän sinusta enemmän kuin ystävänä..", Pilvisäde yritti kähistä selkeästi ja hymyili itsekseen katsoen sotureiden pesän suuaukkoa, josta tulvi sisään valoa hämärään pesään.
"Minä rakastan sinua... Valoklaanin nimeen minä rakastan sinua niin paljon, että sattuu..", kolli kuiskasi hiljaa pinnallisesti hengittäen ja tunsi kuinka Hyppyhämähäkin poskelta vierähti kyynel hänen turkilleen. Pilvisäde hymyili hieman ja päästi sitten irti ja lysähti pedilleen hymyillen. Samassa Aavameri pujahti paikalle ja jäi vähän matkan päähän katselemaan ikäänkuin lamaantuneena isäukkoaan. Pilvisäde hymyili pienesti naaraan tullessa eteenpäin ja haudatessaan kasvonsa varapäällikön turkkiin. Hän kuunteli tyttärensä puhetta ja yritti kehrätä, mutta onnistui saamaan vain aikaan yskänpuuskan.
"Tiedän... Tiedän kyllä..", varapäällikkö henkäisi hiljaa ja kivuliaasti. Tämä sattui. Vaikka kuinka tyyneltä kolli vaikutti, hän pelkäsi oikeasti kuolemaa. Hän ei olisi halunnut jättää muita taakseen. *Olisin halunnut olla täällä vielä edes hetken..* kolli ajatteli ja hänen hymynsä alkoi kadota hänen kasvoiltansa.
"Aavameri.. lupaa ettet ole niin surkea vanhemman roolissa kuin mitä minä olin.. Kerro myös Apilalehdelle.. ja Karsitulelle terveisiä.. en ollut missään vaiheessa vihainen heille... ja että olisin halunnut pysyä heidän ystävinään pitkään e-elleivät he olisi työntäneet minua... pois...", Pilvisäde kuiskasi hiirenhiljaa ja veti sitten kasvoilleen tuskaisen hymyn. Hän kuunteli ympärillään olevia ääniä sulkiessaan silmänsä. Hiljalleen varapäällikön hengitys hidastui ja hänen aistinsa alkoivat heiketä. Pian humina yltyi ja vei Pilvisäteen tiedottomuuteen ikiajoiksi.

"Pilvisäde!" harmaa läikikäs kolli raotti silmiään ja hänen hailakanvihreiden silmiensä edessä avautui Elämän puu valossa kylpien. Kolli katseli ympärilleen silmiään siristellen tuntien olonsa jo paremmaksi. Varovaisesti Metsäklaanin entinen varapäällikkö nousi seisomaan ja katseli ympärilleen suupieli nykien hymyn yrittäessä ottaa vallan. Onnen ja surun kyyneleet valuivat tuskin koskaan itkevän kollin poskille. Ei enää kipua. Ikävä kuitenkin jäisi osaksi häntä pitkäksi aikaa.

//Joo rip Pilvi ei ees ehtiny juhlia vuosipäivistä ;_; muttaaa todella sekava anteeksi x,dd Aava? Hyppy? Myrsky tai joku muu?

Nimi: Monni

19.12.2017 22:11
Pörrösiipi - Suoklaani - Reviiri

Riistaa! Pörrösiipi hypähti hiljaa innoissaan ilmaan ja into klaanin ruokkimisesta kupli hänen sisällään ja lämmitti hänen kylmässä lumessa tarpomisesta jäykät jalkansa. Hiiren maukas tuoksu leijaili Pörrösiiven suuhun. Klaani oli kipeästi riistan tarpeessa, joten tämä hiiri oli pakko saada! Pörrösiipi laski tassun toisensa perään herkästi narskuvalle lumelle ja unohti siinä samassa kaikki huolensa. Naaras painui kyyryyn, laski häntänsä varovaisesti juuri lumen yläpuolelle ja alkoi etsiä pientä turkkia. Hetken eteenpäin hiipimisen jälkeen soturitar huomasi pienen kolon erään puun juurella. Se näytti aivan hiirenkololta. Pörrösiiven rinnassa hetken jo leimunnut toivo jo melkein lopahti, mutta sitten hän huomasikin pienen hiiren kipittävän sieltä ulos. Naaras melkein hypähti säikähdyksestä, mutta tajusi siltikin tarkistaa tuulen suunnan - ei pienintäkään tuulenvirettä. Yhtäkkiä Pörrösiiven vatsassa muljahti hieman, kun hän tajusi saaliin päässeen kipittämään salamannopeasti piiloon. No tietenkin! Ei se nyt vapaaehtoisesti tullut chillailemaan tähän pakkaseen. Mutta nuori soturitar ei lannistunut. Tämä saalis on pakko saada! Naaras alkoi nuuhkimaan maata tietääkseen, menikö hiiri takaisin pesäkoloonsa, vai juoksiko se etsimään ruokaa jonnekin muualle. Hänestä tuntui. että pieni jyrsijäeläin olisi lähtenyt eteenpäin etsimään ruokaa, ja Pörrösiipi varmisti asian maistelemalla ilmaa nopeasti. Pörrösiipi käänsi katseensa maahan, ja tajusi, että hiiri oli jättänyt pienen pieniä jälkiä lumiseen maahan. Naaras läpsäisi mielessään itseäänsä otsaan ja lähti hiippailemaan vauhdikkaasti tuoresaaliin perään.

Puut alkoivat tihentyä ja valo kadota, kun Pörrösiipi hiipi yhä kyyryssä eteenpäin hiiren perässä. Naaras vilkuili ympäriinsä jännittyneenä, ja hänen korvansa virittyivät täyteen kuulemisvahvuuteensa - hän oli selvästi Synkkäkorvessa. Pörrösiiven sisällä kasvava epävarmuus alkoi kutittaa hänen korvanpäitään, ja alkoi kiristää tiukasti otettaan hänen rinnassaan. Siltikin polttava päättäväisyys valtasi Pörrösiiven mielen, ja se tuntui hänestä kuin se sulattaisi pistelevän kylmän lumen hänen tassujensa alta.
Samassa soturittaren huomio kiinnittyi ruskeaan vilahdukseen hänen silmäkulmassaan. Samassa kylmä värinä levisi hänen koko kehonsa läpi nenästä hännänpäähän asti ja jätti kylmeävän tunteen naaraan rintaan. Hän yritti rauhoitella itseään sanomalla sen olevan vain hiiri, mutta sitten Pörrösiipi puolivahingossa maisteli ilmaa. Pörrösiipi nosti karvansa pystyyn ja alkoi sihisemään hiljaa.
"Nämä hiiirenaivot... Eivät edes piilota hajuaan, vaikka meidän reviirillä elävätkin", naaras mutisi tuskin henkäystä kuuluvammin.
"Mitä sanoit?"
Soturitar melkein kaatui kuultuaan kylmän äänen, mutta onnistui pysymään tassuillaan vaikka jään ja lumen sekoituksessa se olikin melko vaikeaa. Pörrösiipi kääntyi mulkoilemaan jäätävästi takanaan seisovaa kissaa. Nopealla silmäilyllä Pörrösiipi huomasi kollin olevan liian iso vastus tälläiselle pienelle, pörröiselle karvakasalle.
"Ai mitäkö minä sanoin? En mitään", Pörrösiipi vastasi jäätävän rauhallisesti ja ihmetteli äänensävyään itsekin. Hetkellisen ihmetyksen näki myös kollin silmistä. Ruskea, isokokoinen kolli työnsi naamansa melkein kiinni vaalean naaraan naamaan ja kuiskasi.
"Kukaan ei valehtele Koiralle."
Pörrösiipi oli täysin lamaantunut paikalleen, unohtanut kaiken Metallisurmasta jo aikoja sitten, unohtanut kaiken surun ja syyllisyydentunteen Metallisurman menettämisestä, unohtanut kaiken hiirestä, emostaan, isästään, pentuetovereistaan ja muistakin klaanitovereistaan. Hän tuijotti vain kollin silmiin hämmentyneenä, kauhuissaan ja varmana. Varmana kuolemastaan. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen välähti kuvia Metallisurmasta, ja hän tajusi asian, mitä oli miettinyt varmastikin monta kuuta. Ja nyt hän tajusi sen. Taas myöhässä.
Pörrösiiven silmiin syttyi roihuava tuli. Hänestä tuntui, kuin hänen tassunsa olisivat syttyneet tuleen ja korvansa tarkentuneet kuulemaan, mitä tapahtui Aroklaanin leirissä asti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi syttynyt sisältäpäin palavaan liekkiin ja hänestä tuntui, kuin hänelle olisi kasvaneet siivet. Pörrösiipi tuijotti raivostuneessa irveessä rumaa, isoa ja romuluista kissaa edessään.
"Minä... Minä..." Pörrösiipi haki sopivia sanoja. Sanojen sijasta naaras päättikin siirtyä tekoihin, ja näkikin nyt kaiken kuin punaisen värityksen läpi. Soturitar peruutti, ja hyppäsi korkealle ilmaan kollin niskaan. Kannibaali yllättyi selvästi, ja yritti ravistaa Pörröturkin pois hänen päältään.
"Ei tule onnistumaan, kissansyöjä!" Soturitar karjaisi raivoissaan, samalla kun painoi kyntensä syvälle kollin lihaan ja raapi verisiä haavoja kollin ruskeaan turkkiin. Kissa rääkäisi heittäen Pörrösiiven niskastaan päin puunrunkoa, ja siinä samassa Pörrösiiven tuntema tyydytys haavojen tekemisestä vaihtui kirvelevään kipuun naaraan selkärangassa. Hänen päätään huimasi, ja hänen rinnassaan ja vatsassaan muljahteli oksettavasti. Soturittaren veri kuitenkin kiehui vieläkin. Hän nousi huojuen ylös, suustaan tippuen verta, ja tuntien hirveitä asioita. Minä tulen kuolemaan... Kukaan ei anna ikinä anteeksi... Varsinkaan... Pörrösiipi vetäisi päänsä sivulle, ja tunsi hyisen tuulen kasvojaan vastan ja pari raetta selässään. Jäätävän lumen polttavan jalkojaan, ja oksetuksen. Suurinpana hän tunsi kivun, lyövän puunpalalla hänen selkäänsä.
"Sattuuko?" Ivallinen ääni pilkkasi. Pörrösiiven naama kääntyi kivun väsyttämänä kollia päin. Mutta naaraan silmät paloivat puhtaasta vihasta. Pörrösiipi keräsi voimansa viimeiseen hyökkäykseensä. Hän jännitti lihaksensa ja juoksi mahdollisimman kovaa päin isoa kollia. Tämä näytti hämmentyneeltä Pörrösiiven jäljellä olevista voimista, eikä ollut valmistautunut siihen puraisuun, minkä naaras antoi ruskealle kanibaalille. Vaalea naaras haukkasi mahdollisimman ison alueen kissan jalasta ja painoi leukansa yhteen täydellä voimalla huitoen toisella etukäpälällään kollia. Pörrösiipi tunsi hampaidensa pureutuvan suoraan lihaan ja osuvan luuhun. SIlloin kolli suorastaan kirkaisi ja lämäisi soturittaren irti jalastaan veri lentäen. Naaras lensi ilmassa henkeään haukkoen ja iskeytyi maahan keuhkot tyhjentyen. Pörrösiipi yskähti verta maahan. Hän ei voinut liikkua. Pörrösiivestä tuntui, kuin hänen niskansa olisi vinossa, ja jalat tunnottomat. Tukkiva ja metallisen makuinen veri nousi hänen kurkkuaan ylöspäin, kunnes se valui hänen suustaan hitaana, tummanpunaisena ja löyhkäävänä. Pörrösiiven karvat alkoivat kastua vereen, mikä kerääntui lätäköksi hänen alleen. Tuli sammui. Naaras näki kaiken taas tavallisesti, ja hänen jäsenensä tippuivat maahan kuolleen näköisenä ja vasen takatassu näytti oudolta. Soturitar yökkäsi uudestaan verta, ja alkoi tuntea henkensä loppuvan. Hän alkoi panikoitua. Pörrösiivestä alkoi tuntua, kuin hänen kurkkuaan pitkin valui jokin iso asia alaspäin, tukkien hengitystiet. Pörrösiiven silmät olivat täynnä kauhua ja hänen koko ruumiinsa makasi kuumassa ja tahmeassa veressä. Hänestä tuntui, kuin joku kuristaisi häntä ja maailma alkoi pyöriä hänen silmiensä edessä. Metallisurma ilmestyi taas hänen silmiensä eteen. Kun maailma alkoi peittyä violetinmustaan pilveen, Pörrösiipi veti viimeisen pinnallisen hengähdyksensä ennen kuin sulki silmänsä ja kuiskasi ilmaan pienen sanan, jolla on suuri merkitys, ainakin siellä, minne Pörrösiipi on menossa:
"Anteeksi."

Yhtäkkiä hän näki silmiensä edessä kimaltavan metsän, ja lähellänsä pienen, kimaltelevan hiiren.

//Saattaa olla välillä sekavaa, ja se on sitä syystä ;)

Nimi: Koirafani

19.12.2017 15:12
Pajutäplä - Metsäklaani - leiri

Pajutäplä yritti katsoa mahdollisimman ankarasti ja tiukasti Kuiskauspentua.
"Kuulepas nyt pikkuinen! Metsä on vaarallinen paikka sinunlaisellesi vintiölle. Se suorastaan kuhisee mäyriä ja kettuja, puhumattakaan haukoista! Ja en nyt tahdo säikäyttää sinua, Kuiskauspentu, mutta tämä on totuus, ainakin melkein. Taisin hieman värittää tuota petojuttua, mutta leirin ulkopuolinen maailma on täynnä vaaroja. Sinä et tule mukaan! Piste", Pajutäplä maukui napakasti.
"En suo sinulle mitään etuoikeuksia, kulta. Pentuni eivät tule mukaan, joten et tule sinäkään. Valitan", nuori kuningatar lisäsi. Hän silitti hellästi Kuiskauspennun päätä. Hänestä tuntui haikealta, kun pennuilta piti kieltää kaikki huvi, mutta oppilaana he toisaalta kokisivat kaiken.
"Sitten, kun pääsette oppilaiksi, saatte nähdä koko metsän, aivan varmasti! Mestarini opastavat teitä ja kertovat kaikista metsän paikoista. He opettavat teitä metsästämään ja taistelemaan", Pajutäplä kertoi pennuille ympärillään.
"Mutta jos vain suinkin annatte luvan, lähtisin mieluusti nyt pienelle kävelyretkelle, jolta palaisin aivan satavarmasti kotiin. Teidän mieliksenne!" Pajutäplä kehräsi viimeisen lauseen ilkikurisesti hymyillen. Hän siirteli käpäliän innokkaana tulevasta metsäretkestä. Hän voisi juosta, hyppiä kaivaa ja metsästää. Mitä vain, kunhan hän nyt pääsisi lähtemään.
"Mitäs sanotte?" Pajutäplä kysyi.

//Pennut?

Nimi: Monni

18.12.2017 19:56
//Okei siis heti alkuilmoitus: seuraavat roolit tulee olemaan pelkkää kuolemista (xD) ja oon siis täysin pihalla mitä nyt tapahtuu täällä joten soooooriiiii kertokaa zätissä jos meni jotain pieleen xd
Ja siis tulen tappamaan ainakin neljä hahmoani: Neulassurman (Metsäklaani), Pörrösiiven (Suoklaani), Leppäkäpälän (Aroklaani) ja Hohtousvan (Meriklaani). Tuhka-askeletta en ikinä :D

Hohtousva - Meriklaani - Leiri

Hohtousva potki turhautuneena jääpaloja tieltään kävellessä kohti hiekkarantaa. Hän oli yrittänyt. Vaikka kolli olikin aina ollut yksi idiootti muille, puolikuuro (kirjaimellisesti) kaikelle mitä oli sanonut, hän oli yrittänyt saada ystäviä. Ja olihan se vaikeaa. Emo ei ollut näitä asioita Hohtousvalle opettanut. Kolli murahti ärsyyntyneenä itseensä ja potkaisi erään lumipallon kauas lumikasojen taakse. Tietenkin kaikkien piti kuolla hänen silmiensä edestä, tai vain kadota välittämättä soturin yrityksistä saada uusia ystäviä. Se oli hänen syytänsä. Se on aina ollutkin. Miksi muuta kukaan kuvittelisi? Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan, emo aina sanoi.
"Emo..."
Hopeakyynel. Tuo naaras ei mitään pahaa ollut tehnyt. Ei myöskään kukaan pentuetovereistani. Hän kuoli Hohtousvan takia. Niin se oli pakko olla. Emo sekä isä olivat varmasti pettyneet Hohtousvan käyttäytymiseen niin, että olivat vain jättäneet kollin yksin sotkujensa kanssa, mitkä tuo itse oli aiheuttanut.

Hohtousva kiihdytti juoksuun, ja toivoi, ettei liukastuisi. Tai no, ei sillä oikeastaan ole väliä. Hän ei enää jaksanut välittää. Koska kukaan muu ei välitä. Mikä on kyllä ihan ymmärrettävää. Kaikki oli hänen syytänsä. Kaikki. Elämä oli epätoivoista. Väsyttävää. Kollin mieli oli aina ollut hauras tälläisille asioille. Väsymys osaa hänen mieltään nakertaa melko hyvin. Se on aina osannut, mutta nyt hän ei enää jaksanut sitä, mitä hän itse oli aiheuttanut. Aika itsekästä, eikö? Samaa mieltä. Kolli naurahti ja pysähtyi. Nyt luminen ranta ja kolea järvi levittäytyivät hänen silmiensä edessä. Oli pilvistä. Tuuli lennätteli lunta ilmaan, ja lumipuuskat lensivät vuorotellen Hohtousvan päälle. Hohtousva ei välittänyt. Hänen ennen eläväiset silmänsä kiilsivät nyt lasisina. Sanoilla ei voinut mitenkään kuvailla, minkälainen syyllisyydentunne häntä painoi. Kuin koko maailma olisi kaadettu kollin niskaan, ja kaikki oli rikki. Hänen takiaan. Anteeksi voi pyytää, mutta anteeksi ei voi antaa.

Tuulessa ja lumisessa tuiskussa seisoi rikkinäinen kolli, silmät lasisena ja raajat jäykkänä. Rannan lumessa, tuijottamassa veteen.
Sairaalloisen virneen kera.
“Järvi se osaa olla kaunis… Ja ihanan kylmä. Miltähän tuntuisi uida siellä?” Hohtousva kysyi hiljaa tulkitsemattomalla ilmeellä.
Hiljaisuus. Ihan kuin järvi jo tietäisi mitä tulee tapahtumaan. Soturin aivot yrittivät vielä kerran saada hänet välttämään jäätävää vettä.
“Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti… Ajatukset liikkuvat niin nopeasti ja tekevät johtopäätöksiä… Jotka lopulta osoittautuvat todeksi. Eikö näin?”
Eikö tajua, että kukaan ei vastaa?! Oletko tulossa hulluksi?! Hohtousva kiljui itselleen äänettömästi.
Kolli peruutti taaksepäin tuntien kylmän lumen narskuvan käpäliensä alla ja jäätävän tuulen paiskaten lunta hänen kasvoihinsa. Hän huokaisi. Yksi pieni, yksinäinen kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan. Se valui hänen leualleen, ja tippui. Kastellen pienen hippusen lumesta märäksi. Kolli keräsi voimiaan, sulki silmänsä ja juoksi. Niin kovaa kuin tassuistaan pääsi. Hän aukaisi silmänsä, ja ponnisti ilmaan kuiskaten vielä viimeiset sanansa.
“Koti. Täältä tullaan.”
Hohtousva tunsi kylmän veden turkillaan, tunsi sen nykivän jalkojaan, ja tunsi sen nyt koko kehossaan. Ilma hänen ympäriltään oli kadonnut, eivätkä tassut yltäneet pohjaan. Soturi hymyili. Ei sairaasti, tai hullusti. Tyynesti. Nyt hän voisi löytää rauhan. Anteeksiannon. Hän ei vain enää jaksanut yrittää. Ja mitä tehdään, kun on väsynyt?

Nukutaan.

~”The world is a fight, but not everyone’s a fighter.”~

//Aika masentavaa

 

©2018 « Veriperimä » - suntuubi.com